Eilen pääsi taas ahdistus elämää kohtaan hiipimään pääni sisälleni. Viitisen vuotta olen tässä pähkäillyt, mitä elämälläni tekisin, ja luulin jo ainakin osin päässeeni tästä tunteesta eroon, kun sain työpaikan ja jokseenkin tasaisen ja vakaan elämäntilanteen. Siitä huolimatta, ahdistus käy koputtelemassa aina välillä oven takana. Vaikka tässä jonkinmoinen suunnitelma lähitulevaisuuden varalle onkin, niin silti välillä tuntuu siltä kuin painuisin vain kasaan paineen alla.
Noh, eilen tuijottelin vuoroin seinää, vuoroin kattoa, ja koitin vaan hengitellä syvään, kunnes keksin, että vieressä inisevä Severus olisi jälleen kerran se paras apu ahdistukseen. Niinpä syntyivät nämä kuvat valotreenin merkeissä. Seposta on tullut hienosti kauko-ohjattava (no, välimatkaa vajaat kaksi metriä..) näissä meidän kotikuvauksissamme.
Ylempään kuvaan osui juuri oikea ilme, asento ja istumakohta, jotta valot pääsivät osumaan enempivähempi täydellisesti. Tyyppi on tainnut harjoitella peilin edessä...
Alempi kuva oli yksi ensimmäisistä ottamistani kuvista, kun herran tukka oli vielä ihan sähköinen, ja hain valojen paikkoja. Se oli vaan niin surkusuloinen, pieni les miserables -kakara.
